Jokainen kantaa mukanaan sukunsa hiljaisuuksia

Mikrohistoria tutkii, miltä asiat tuntuivat. Viime vuosina pinnalle noussut historian tutkimuksen suunta tutkii miltä sota tuntuu, miltä menneisyyden tapahtumat niiden kokijoista tuntuivat. Kirjailija Sirpa Kähkösen Kuopio-kirjasarjassa mikrohistoria tuli eläväksi jo ennen kuin se löi läpi historiantutkimuksessa.

– Niinhän usein käy, että moni kiinnostuu yhtäaikaa tahoillaan jostain aiheesta, joka sitten nousee pinnalle, Kähkönen totesi.

Sirpa Kähkönen oli vieraana Lammin kirjastolla tiistaina. Kähkönen kertoi kiinnostavasti kehonmuistista ja mikrohistoriasta. Kähkönen on kirjoittanut sisällissodasta paitsi tietokirjallisuutta myös fiktiota. Hänen Kuopio-sarjansa kertoo, miltä sota tuntuu kotiin jääneistä. Kuva: Susanna Mattila

Sama tapahtui, kuin Väinö Linna kirjoitti romaanitrilogiansa Täällä Pohjantähden alla. Historian tutkijat kiinnostuivat vuoden 1918 tapahtumista uudelleen, kun alkoi näyttää selvältä, että Linnan on pakko käsitellä romaanisarjassaan myös tuon ajan tapahtumia.

– Sisällisodan tapahtumia ei ollut käsitelty julkisemmin ennen kuin Täällä Pohjantähden alla sai kiitosta valkoisilta, ja historian tutkijat kiinnostuivat siitä, mitä punaisille tapahtui sisällissodassa, Kähkönen kertoi.

Kähkönen on ollut tänä vuonna puhumassa muun muassa Jämsässä ja Varkaudessa, joissa molemmissa koettiin veriset jälkiselvittelyt sisällissodan jälkeen. Hän on nähnyt ja kuullut, kuinka ihmisiä kiinnostaa vuoden 1918 tapahtumat. Hänestä se kertoo siitä, että ihmiset ovat vasta nyt valmiita käsittelemään tämän surullisen ajanjakson tapahtumia.

– Vieläkin on sukuja, jotka edelleen asuvat naapureina ja jotka tekivät toisilleen pahaa sisällissodan aikana. Sisällissota ei loppunut siihen, kun aseet laskettiin ja punaiset armahdettiin.

Sirpa Kähkönen on kirjoittanut sisällissodasta tietoteoksen Vihan ja rakkauden liekit ja isänsä kokemuksen kautta kirjassa Graniittimies. Hänen isoisänsä oli sisällissodan aikaan 14-vuotias, siis sitä sukupolvea, joka ei osallistunut sotaan mutta näki kaiken mitä sen aikana ja jälkeen tapahtui.

– Hänen nuoruutensa ajoittui ajanjaksolle, joka oli Suomen historian verisin. Sisällissodan raaistava vaikutus tuntui juuri näissä nuorissa miehissä, jotka sitten selvittelivät välejään väkivaltaisesti pitkään sodan jälkeen. Ja juuri heistä tuli seuraavien sotien sotilaita.

Mikrohistoria on hyvin kehollista, sillä kuten asiakirjoille on omat arkistonsa, ihmisellä on ruumiin arkistot. Keho muistaa asioita, joita on muutoin vaikea sanoittaa. Kähkönen ottaa esimerkiksi synnyttämisen.

– Naiset, jotka ovat synnyttäneet tuntevat ruumiissaan sen miltä tuntuu kantaa lasta, miltä tuntuu synnyttää. Mutta on vaikea sanoin kertoa, miltä se tuntuu.

Sota-aikana ei hoidettu haavoja, ihmiset vain paikattiin ja lähetettiin selviytymään elämästään. Kähkösen isoisä kirjoitti muistikirjaansa Talvisodan päätyttyä hiihtäneensä kotiin ja menneensä seuraavana päivänä töihin. Kähkönen kertoo englantilaisesta tutkimuksesta, jossa vanhoilta, sodan käyneiltä miehiltä kysyttiin miltä haavoittuminen tuntuu.

– Heillä ei ollut sanoja tuolle kokemukselle, he vaikenivat sanoillaan mutta puhuivat kehollaan. He alkoivat vapista tai kalpenivat, he saattoivat itkeä tai alkaa hikoilla. Ajatellaan niitä nuoria miehiä, joita he olivat sodan aikana, kuinka suuri loukkaus haavoittuminen on heille ollut. Siitä on jäänyt elinikäinen vamma, muisto kivusta.

Kuopio-sarjassa Kähkönen kuvaa, miten naiset ja lapset sekä vanhat ihmiset selvisivät sodasta, miltä sota tuntui kotirintamalla. Siinä muuten on sana, jota hän ei käytä.

– Ei ollut mitään yhtenäistä kotirintamaa, oli vain hyvin moninainen ja moniääninen joukko naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka pyrkivät selviytymään tuona vaikeana aikana, hän sanoi.

Kuopio-sarjan romaanien lähtökohtana on hänen oman sukunsa tarinat, oikeammin hänen oman sukunsa hiljaisuudet. Kähkönen toteaa, että jokainen meistä kantaa oman sukunsa hiljaisuuksia mukanaan, asioita joista vaietaan.

– Olette ehkä lapsena yrittäneet kysyä niistä asioista vanhemmilta ihmisiltä, mutta kysymyksiin ei ole vastattu, hän sanoo.

Omalta isoisältään Sirpa Kähkönen kertoo saaneensa perinnöksi paitsi periksiantamattomuuden myös vaikenemisen niistä omaisista, jotka lähtivät rakentamaan ihannevaltiota Neuvostoliittoon ja tulivat siellä surmatuiksi, hävitetyksi maan päältä.

Isoäidiltään hän sai Kuopio-sarjaan teemaksi lakanat. Sillä juuri puhtaissa, tuoksuvissa, pitsein koristelluissa lakanoissa hän kuunteli pienenä tyttönä isoäitinsä surua, hänen pelottavaa tarinaansa selviytymisestä nuorena äitinä pommitusten keskellä Kuopiossa, pienen poikavauvan kanssa.

Sirpa Kähkönen on kiinnostunut myös sodan aikana syntyneestä sukupolvesta, jonka vanhemmat olivat lopen uupuneita ja siksi lasten kontolle tuli olla mahdollisimman urheita. Hän puhuu taakkasiirtymästä, joka syntyy silloin kun asioista vaietaan.

– Kirjoittakaa menneisyydestä tuleville sukupolville. Itselleni isoisäni kirjoittamat sotamuistot ja runot sodasta ovat olleet äärettömän tärkeitä, hän sanoo.

Tänä keväänä Sirpa Kähköseltä ilmestyy kirja nimeltä Hugo, joka on Tammisaaren muistomerkkiyhdistyksen tilausteos. Siinä hän kertoo sisällissodasta yhden punavangin tarinan kautta, joka laajenee hämäläiseksi ja lopulta koko Suomen tarinaksi.

– On hyvin hedelmällistä katsoa aikakautta yhden ihmisen kautta.

Vaikeista ja raskaista aiheista kirjoittava Sirpa Kähkönen kertoo tutkimusvaiheen olevan ehkä kaikkein raskain vaihe työssä. Mutta kun pääsee kirjoittamisessa alkuun, ei aihe enää tunnu raskaalta.

Sirpa Kähkönen oli Lammin kirjastolla vierailijana tiistaina. Yleisön lähdettyä paikalta hän paljasti, että Kuopio-sarja saa vielä jatkoa.

Susanna Mattila
Lammille.fi