Tiistai 06.12.2022
Nimipäivät: Niilo, Niko, Niki, Niklas, Nikolai
Lammi
Melkein pilvistä
-3°C
Tuuli: 3 m/s S
 

HEIKKI K. LÄHDE: ”Hermannilta heinään” ennenvanhan unholaan 

Runsas viikko sitten oli nykyalmanakan mukaan entisajan heinänkorjuun ohjeellinen aloituspäivä. Ehdoton se ei tietenkään ollut. Heinän tuleentuminen korjuukypsäksi riippui paljon kesän säistä. Myös päivän sää vaikutti aloitusaikaan. Sateella ei heinänkaatoon ryhdytty. Hellesääkään ei täysin otollinen ollut. Lihasvoiman käyttäjät eivät helteestä tykänneet. Ei tykännyt ihminen eikä vetojuhtana toiminut suomenhevonen.

Sähköttömän ajan karjanhoito tapahtui navetta-ajan mukaan. Heinäpäivä aloitettiin varhaisemmin. Muutoinkin nautittiin vuorokauden kauneimmista tunneista. Olin usein auringonnousun aikaan lähijärvellä jonkun vanhemman kanssa onkimassa. Heinäpäivä alkoi samoihin aikoihin.

Äiti herätteli minut, perheen esikoisen ehdottaen, että veisin isälle kahvia Hajanpeltoon. Isä oli ollut jo pari tuntia heinää kaatamassa. Varhaiskaatoon oli syitä. Hevonen ei helteellä jaksanut tuntitolkulla kiskoa raskasta yhden hevosen niittokonetta. Lepoaikaa se tarvitsi silloin tällöin. Heinänteolle oli myös eduksi, että heinä sai jonkin aikaa kuivahtaa ennen seipäälle panoa. Heinänteko jatkui lypsytapahtumien jälkeen. Tai oikeastaan osittain samaan aikaan. Lypsypuuhissahan ei kaikkia tarvittu.

Heinäpellolla oli muutakin puuhaa kuin varsinainen heinänkaato. Luonnonheinää oli pientareilla katkaistavana. Se tapahtui väärävartisella viikatteella. Sillä niittäminen oli tahdikasta ja myös kaunista katseltavaa. Terä teki kahdeksikon muotoista edestakaista liikettä katkaisten piennarheinää kumpaankin suuntaan. Usein heinätukko heilahti sivulle viikatetta kiepautettaessa sivuasennossa suunnasta toiseen. Niittäjän askeltaminen tapahtui samassa tahdissa. Epämuotoisella pellolla oli myös joitakin reuna-alueita jäänyt niittokoneen saavuttamattomiin. Ne oli haravoitava haravakoneen ulottuville. Myös seipäät ja nappulat sekä muut tarpeelliset välineet oli varmistettava paikalle.

Seipäille pano vaati jo enemmän väkeä. Hevonen ja haravakone hoitivat heinän haravoinnin sopiviin lakehisiin. Haravakone ei niittokoneen tapaan hevosta rasittanut. Siinähän heinää leikkaavan terän voima tuli pyörien liikkeestä. Siksi vetäminen oli raskasta. Seivästäjä pystytti rautakankea apuaan käyttäen suoran seiväsrivin haravakoneellekin sopivin välein. Työ oli raskasta kovilla savimailla. Suopelloilla ei aina rautakankeakaan tarvinnut. Hankoihmiset nostivat heinätuppoja seipäille. Alanappuloille ne laskettiin alas. Ylänappulalle ylimmät tukot lyötiin toisin päivän mahdollisesta sateesta suojaavaksi. Päätyön jälkeen haravoitiin rippeet seiväsrivin väleistäkin kieputellen ja nostettiin vajaille seipäille. Kuivuminen alkoi, mutta tietysti paljon ilmoista riippuen.

Kuivamisen jälkeen heinä purettiin seipäistä rekeen tai rattaille. Puujalaksinen reki luisti hyvin pellolla. Varastointi tapahtui pellon reunalla tai ojan päällä oleviin hirsiseinäisiin latoihin. Hirsien välissä oli rakoja kuivumisen edistämiseksi. Heinät survottiin tiiviisti ja välillä levitettiin heinäsuolaa säilöntää parantamaan.

Talviruokinnan aikaan heinää kuljetettiin lähemmäs eläinsuojia. Parhaimmat heinät annettiin hevosille raskaista talven metsätöistä johtuen. Jouluaattona muukin karja sai hyvää heinää. Kesällä valittu joulukuusikin kulkeutui kotiin heinäkuorman päällä.

Nykyään kuivaheinän korjaaminen on lähes taakse jäänyttä elämää. Tuorerehu alkoi vallata alaa jo 1940-luvulla nobelpalkitun A. I. Virtasen säilöntäkeksinnön johdosta. Nyt isoja palloja ovat pientareet pullollaan.

HeikkiKLahdeHeikki K. Lähde
Kirjoittaja on lammilainen ennenvanhan tutkija.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.