Tiistai 05.07.2022
Nimipäivät: Unto, Untamo
Lammi
Selkeää
16°C
Tuuli: 3 m/s EL
 

Vaihtuvat blogivieraat kirjoittavat itselleen tärkeistä asioista. Kauneutta ja terveyttä, urheilua, kulttuuria, leipomisvinkkejä – aiheiden kirjo on juuri niin laaja kuin on kirjoittajien määrä. Blogissa esitetyt ajatukset ja mielipiteet ovat kirjoittajiensa omia.

JOHANNA HENTTINEN: Kohti kotiseutumuseoiden nousukautta

Reipas vuosi sitten käynnistyi Hämeenlinnan seudulla projekti hämmentäen ajatuksia kotiseutumuseoiden tulevaisuutta. Kehittämistä ja uudistamista, digitaalisuutta ja perinteikkyyttä. Sähköä monille aisteille, saloja ja tarinoita esiin pölyjen peitosta. Herätteleviä käsityksiä ja vinkkejä aiheesta niin käyttäjille, kuin museoiden toimijoille.

Mukaan matkaan lähtivät Hämeenlinnan seudun kotiseutuyhdistysten hallinnoimat kotiseutumuseot Hauholla, Kalvolassa, Lammilla, Rengossa, Tuuloksessa ja Tyrvännössä. Teemoja rajattiin keskittymään kolmeen museotoiminnan osa-alueeseen – yleisötyöhön, näyttelytyöhön ja tunnettavuuden kasvattamiseen.

Mikä museoissa ihastuttaa ja vihastuttaa? Mitä kotiseutumuseo sanana tuo mieleen? Miten eri-ikäiset ihmiset kokevat kotiseutumuseoiden annin? Mitä oheistoimintaa museot voisivatkaan tarjota? Millaiset näyttelyt kiinnostavat? Museoita hämmästellään, ihastellaan mutta vähän myös pelätään. Ihmetellään miten entisaikaan museoiden kaltaisissa rakennuksissa ja esineiden kanssa oltiinkaan voitu elää. Toisaalta taas pohditaan miten kotiseutumuseot tulevina vuosina muuttuvat. Onko nykypäiväinen elämämme sadan vuoden päästä näyttely sen aikaisessa kotiseutumuseossa? Ajatuksesta, että museot ovat vanhoja, pieniä, ummehtuneita ja kälyisiä, harvoin auki olevia pölyttyneiden tavaroiden säilytyspaikkoja, halutaan päästä eroon.

”Entisaikaan ei öljylampun valossa iltapuhteinaan puulelua puukolla veistelevä pikkupoika tarvinnut sähköä. Iltapalalle tuvan pirttipöydän äärelle kerääntynyt perhe ei käyttänyt sosiaalista mediaa keskustellakseen keskenään. Torpan lämmönlähde ei tarvinnut kaukosäädintä käynnistyäkseen, tulitikut riittivät. Portinpientareella nojaava munamankeli ei kaivannut petroolia kuljettaakseen matkustajansa visiitille naapuriin.”

Osalle ihmisistä kotiseutumuseo siivittää muistot omaan lapsuuteen tai suvun kertomaan menneisyyden tarinaan. Kotiseutumuseot ovat kuin ihania aikamatkoja menneisyyden arkeen. Toiset taas toivovat kotiseutumuseoiden olevan muutakin, kuin entisajan arkielämän hautausmaita. Moni saivartelee: ”Yhdessä käyty, kaikki nähty”. Kuitenkin monen mielessä on ajatus, onko kotiseutumuseo enää ainut paikka jossa entisajan elämä on aistittavissa?

Kotiseutumuseoiden valttikortteja ovat paikallisuus ja muistojen tuoma nostalginen fiilis. Museoissa arvostetaan yksinkertaisuutta ja innostutaan henkilötarinoista. Ihmiset eivät kuitenkaan halua maksaa vain paikoillaan olevien esineiden näkemisestä. Jokaisella esineellä tulee olla tarina, joka kertoo valmistajastaan, käyttäjästään, kotitalostaan tai siihen liittyvästä muistosta. Halutaan aistia, kokeilla ja elää itse. Museot voidaan ”herättää henkiin” hyvinkin pienin toimin. Nykyteknologian yhdistäminen museotoimintaan saattaa kuulostaa vieraalta, mutta kuvilla, äänillä kuin videollakin syvennetään esineiden jättämää jälkeä, kerrotaan tarinaa.

Me suomalaiset emme halua mennä museoon ilman, että siellä tarjotaan kahvia. Kupposesta kuumaa ollaan valmiita maksamaan pääsymaksupilettiä enemmän, ja ekstraahan on jos kahvi tarjoillaan kuparipannusta, Arabian kesäkukkakupista, pienelle pihapöydälle jossa selailtavana ei ole tämän päivän lehti, vaan 50-luvun maakuntasanomat.

Oheistoiminnalla luodaan kiinnostus museoiden olemassaolon tarkoitukseen. Ihmiset ovat valmiita osallistumaan ja tulemaan museoon, kun tarjolla on niin tapahtumia, kursseja, työpajoja, näytöksiä ja näytelmiä, esitelmiä, kilpailuja, kuin myyntitilaisuuksia ja teemajuhliakin. Museo ei ole vain rakennus yksittäisine esineineen: Pihapiiritkin käyttöön!

Lyhyt kuvaus kotiseutumuseosta voisi ehkä kuulostaa tältä: ”Museot ovat avoinna pääsääntöisesti kesäsunnuntaisin pari-kolme tuntia kerrallaan, muutoin tilauksesta. Käyttöaste on pieni ja tuloja saadaan vähän. Pääsymaksuja ei joko ole lainkaan, tai maksu on pari euroa henkilöltä ja muutaman kympin ryhmältä. Tapahtumia järjestetään harvoin, pihapiirit ovat vähäisellä käytöllä ja markkinointia ei juurikaan tehdä. Valtaosa resursseista kun kohdistuu vanhojen rakennusten ylläpitoon ja kunnostamiseen”.

Museoiden käyttäjäkuntaa voidaan ajatella kolmesta eri näkökulmasta. Miten oman pitäjän väki, juuri he, joilla on henkilökohtainen kytkös kotiseutumuseon paikallisuuteen ja paikkakunnan historiaan, saadaan vierailemaan museoissa ja tulemaan myös uudelleen? Entä miten eri puolilta Suomea tulevat matkailijat saadaan pysähtymään museolle? Heiltä puuttuu paikkakuntasidonnaisuus, joten museon näyttelyjen ja kokoelmien tulisi olla niin kiinnostavia, että ne ajavat edelle. Ja sokerina pohjalla, ulkomaalaiset matkailijat. Monia ryhmiä museot kiinnostavat, mutta onko meillä täällä resursseja palvella heitä, tuoda esiin kaikki se arvokas tieto minkä museot kätkevät sisälleen omasta historiastamme?

Museot ovat erilaisia – perinteisiksi luokitelluista talonpoikaisajan elämää esittelevistä rakennuksista johonkin tiettyyn teemaan erikoistuneeseen museoon. Seutumme museot esittelevät hyvin monipuolisia ja kiinnostavia aiheita talonpoikaiskulttuurista ja -esineistöstä ja maa- ja kotitaloustöistä pellavaan ja sahtiin, ajokaluihin, järvikalastukseen, myllyperinteeseen, kivitöihin, koulutyöhön ja kirkolliseen toimintaan, kapinavuoteen ja naisten käyttämiin arkiesineisiin. – Museot kertovat aina pitäjänsä ominaispiirteistä ja perinteistä. Joko niin, että kävijä voi aistia viimeisen asukkaan sulkeneen oven perässään, jättäen esineet ja kalusteet juuri niille paikoilleen, missä ne ovat vuosikymmeniä olleet. Tai tutustuen esineistöön, joka on aseteltu aiheittain omiin vitriineihinsä.

Miten museot itse kokevat tulevaisuutensa? Mitä tulisi tehdä yksin, mitä yhdessä?

Museoille hyvä opas on kullanarvoinen. Lisäpontta ei tarvita niinkään historiantietämykseen tai esineiden käyttötarkoituksista kertomiseen, vaan luovuuteen. Miten osata rakentaa museovierailusta elämyksiä kävijöilleen.

Museoille ei vahingossa eksytä. Kuntoon tulisi saattaa erilaiset opastekyltit ja viitoitukset, vähän sieltä kauempaakin, päätieltä asti. Pihapiiristä tulisi löytyä ilmoitustaulu, joka kertoisi ainakin museon aukioloajoista ja yhteystiedoista. Ja rakennukset, ne vievät mehuja. Kunnostusta ja ylläpitoa tulee tehdä pieteetillä, eikä se useinkaan ole edullista.

Kotiseutumuseoiden ”mobiilisuutta” testataan jo tulevana kesänä. Tarkempaa tietoa, tarinaa ja työkäyttöä kertomaan laaditaan QR-koodeja eri esineistä, jonka toivotaan olevan myös nuortenkin mieleen.

Markkinointia tehostetaan niin perinteisin keinoin kuin nykyaikaisinkin menetelmin. Kotiseututyötä ja kulttuuria kokoavaa hankettakin pohditaan tulossa olevan yhteisen kokoontumisen myötä. Hankittavaa ja nikkaroitavaakin kun löytyy valaistuksen uusimisesta pihakalusteisiin, viitoituksista ilmoitustauluihin, näyttelyjen laatimisesta tapahtumatoimintaan.

Kotiseutumuseoiden kehittämistyö ei ole menneen talven lumia, eikä myöskään vain nykypäivän trendi. Vuonna 1966 ilmestyneessä Hämeen Sanomissa kirjoitettiin samaisesta aiheesta, hyvin samanlaisin ajatuksin.

Lyhyesti referoiden:

”Kotiseutumuseoista on tullut koululaisretkeilyjen ja suvisen sunnuntain matkaajien käyntipaikkoja. Harvat tutustuvat perusteellisemmin museon kokoelmiin tai käyvät museossa useamman kerran. Museonäyttelyn täytyy olla elävä. Keinot ovat monet, voidaan käyttää väriä, valoefektiä, valokuvasuurennoksia. Näin ei museotyö koskaan lopu. Museoalalla täytyy jatkuvasti olla varpaillaan. Yhteiskunnan muutokset eivät saa jäädä huomaamatta. Näin voimme tulevaisuudessa luoda näytteillepanoja, joissa ei aina toisteta samaa, vaan tuodaan esille uusiakin ja erilaisia piirteitä kulttuurihistoriallisesta kehityksestämme”.

Nyt, 50 vuotta myöhemmin, olemme samojen haasteiden edessä. Vaikka Suomessa on vuosien ja vuosikymmenten aikana laadittu jos jonkinlaista tutkimusta, raporttia, kyselyä ja arviointia kotiseutumuseoiden keskeisimmistä kehittämistarpeista ja toimintaideoista, ovat valitettavan monet jääneet vain tekstin tasolle. Arvokkaaksi, mutta kirjoitetuksi tiedoksi arkistojen uumeniin.

Meillä Hämeenlinnan seudulla, suurin työ on vasta edessä. Se käytännön työ, ja työn juurruttaminen osaksi kotiseutumuseotoiminnan arkea. Luoda tulevaisuutta!

johannaomakuva

Johanna Henttinen
KyläkoordinaattoriLeader Linnaseutu

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.