Vaihtuvat blogivieraat kirjoittavat itselleen tärkeistä asioista. Kauneutta ja terveyttä, urheilua, kulttuuria, leipomisvinkkejä – aiheiden kirjo on juuri niin laaja kuin on kirjoittajien määrä. Blogissa esitetyt ajatukset ja mielipiteet ovat kirjoittajiensa omia.

HEIKKI K. LÄHDE: Jäiden hyötykäyttöä lihasvoiman aikaan

Luonnon luomia jokamiehenoikeuksia käytettiin vielä nuoruudessani nykynäkymistä katsottuna hämmästyttävän monin tavoin. Luonnon kasvuaika vaikutti ymmärrettävästi ja merkittävästi arjen askareihin. Syys ja kevät aikaansaivat mullistavimmat muutokset maaseudun elämään niin pelloilla kuin metsissä ja karjanpidossakin.

Töiden laatu ja suorittamisen paikka muuttuivat. Vasta noin runsas puoli vuosisataa sitten alkaneet luonnon mahdollisuuksien keinotekoistumiset lähinnä valon ja lämmön suhteen vaimensivat vaihtelua. Vesialueilla ei muutosta ole tuolla tavalla suuresti tapahtunut. Talven lähestyessä kosteat vesipinnat saavat ylleen liukkaan ja kantavan katteen.

Pian alkaa olla tuo jäähtymistä seuraava jäätymisen aika. Muistojen lokeroista pulpahtelee esiin monia vesipintojen uusiokäyttöjä ja harrastuksia. Joinakin syksyinä muikunpyynnissäkin oli rikottava jääriitettä veneen edestä. Jään tultua muutaman sentin paksuiseksi siirryttiin lähemmäksi rantaa kaloja tarkkailemaan.

Jääkuva: Matti Siivonen

Kirkas jää mahdollisti nuijakalastuksen. Sopiva isku jäähän tuotti tuorekalaa suolasäilöntään tai ruokapöytään. Jään paksuunnuttua oli pilkkikalastuksen ja verkkopyynnin aika. Joskus laitettiin jo sulan aikaan ankkuroidut kohot sekä niiden väliin pohjan kautta kulkeva naru talviverkkojen käyttöä helpottamaan.

Verkkonaru voitiin tietysti saada paikoilleen jään allakin riu`un tai pienen piikkirattaan avulla. Se eteni itseen päin hiljaa rataskelasta narua vetämällä vetäjästä poispäin kelan pyörittämien piikkien avulla. Narun avulla saatiin verkkoja kohoavantojen väliin.

Hyötytoimintakin sai Liisan liukkaiden ja Kaisan kaljamien mukana erilaisia mahdollisuuksia. Varastoista haettiin esiin kulkemista auttavat kelkat. Aikaihmiset hyödynsivät enemmän potkukelkkoja. Lapset tykkäsivät monin tavoin mahakelkoista. Potkukelkalla sujui erinomaisesti matkanteko ja pienten tavaramäärienkin kuljettaminen.

Lumettomilla järven jäillä matkaa kertyi joskus paljonkin. Kuohijärvi antoi mahdollisuudet runsaaseen peninkulmaan. Luopioisiin Kukkiaa hyväksikäyttäen tuli lähes kolme peninkulmaa. Siellä oli helpoimmin saavutettavissa oleva kirkonkylä lääkäreineen. Matka sujui kätevästi, jos oli kunnollinen kotitekoinen jalkarauta kiinnitettynä matkaa vauhdittavaan potkujalkaan.

Hevosaikaan entisajan teilläkin auttoi potkukelkka matkantekoa. Autojen ilmestyminen aiheutti hiekoitusta ja siten haittaa kelkkamatkoille. Onneksi joskus sallittiin ”kelkkakaistan” hiekoittamattomuus.

Jää mahdollisti monenlaisen kulkuun ja kuljetukseen tarpeellisten välineiden korvaamisen. Paksu jää mahdollisti halkojen ja massapölkkyjen sekä tukkien kuljetuksia jatkokäyttöä varten. Kunnon talvina saattoivat maitotonkia kuljettavat kuorma-autotkin valita oikotiekseen meijereihin jäätä pitkin johtavan reitin.

Kelkkojen ohella matkantekoon käytettiin 1950-luvulla nurmeksiksi kutsuttuja luistimia. Nimensä ne saivat jo ennen itsenäisyyttämme Viipurin lähellä olleen valmistuspaikkansa mukaan. Hokkareiden tulo toi jo toisenlaisen mahdollisuuden liikkumiseen.

Ruuan säilömisessä jäillä oli tärkeä tehtävä. Talvella maitoa jäähdytettiin tongissa kylmävesialtaissa. Pihakaivon vesi oli usein jääkylmää. Niin oli pihan lumikin. Kesällä tarvittiin tehokkaampaa jäähdytystä. Järvien jäitä nostettiin paloiksi sahattuina ja kuljetettiin pihapiirin lähelle varjoisaan jääkatokseen sirkkelien sahapuruilla säilöttäväksi.

Kesällä järvien pintakatteet jäähdyttivät erityisesti maitotuotteiden tarvitsemia kylmävesialtaita. Sähkön saanti maaseudun syrjäkyliin mahdollisti aikanaan jääkaappien ja pakastimien käytön kellarien ohessa.

Lystinpitoa ja riemua nuorisolle jäät antoivat mahakelkkojen ja hulluhevosten eli napakelkkojen muodossa. Mäkiä löytyi aina sen verran kotipihasta tai rantamilta, että pääsi mukavasti laskettelemaan.

Hulluhevonen rakennettiin järven jäälle. Pieneen avantoon jäädytettiin pohjaan asti ulottuva ohut pystytukki tolpaksi. Sen päässä olevaan akselitappiin kiinnitettiin kestävä riuku. Pitempään päähän kiinnitettiin kelkka poikittain. Tolpan toisen puolen vipuvarsi toimi miesvoimin vauhdin antajana.

Pyöritettäessä keskipakoisvoima alkoi koetella kelkassa olevien pysymistä. Lopulta riemunkiljaisu kertoi kelkkamatkaajan luistaneen lumihankeen ja vauhdittajat saivat uusia kyyditettäviä. Napakelkkapaikat olivat usein nuorison tapaamispaikkoja.

Nykyaikaan tultaessa tekniikka on muuttanut kovasti jäiden hyötykäyttöä. Vähentyminen ja ohentuminenkin ovat ilmeisesti ihmiskunnan aikaansaannosta luonnon luonnollisuuden muuttuessa teknisesti toteutettavaksi.

Heikki K. Lähde
Kirjoittaja on ennenvanhan tutkiskelija.