Torstai 13.12.2018
Nimipäivät: Seija
Lammi
Selkeää
-3°C
Tuuli: 1 m/s P
 
Lukijalta-blogi

Lukijalta-blogiin sisällön tuottavat lukijat. Kirjoita lyhyesti ja napakasti, kirjoita mieluummin nimellä kuin nimimerkillä. Toimituksella on oikeus lyhentää ja toimittaa tekstejä, tai jättää kokonaan julkaisematta. Yhteystietosi ovat tarpeelliset, mutta jäävät vain toimituksen tietoon. Lähetä tekstisi: toimitus@lammille.fi

Olipa kerran…

Olipa kerran kaupunki, jossa pyrittiin kaupunkilaisten onnelliseen elämään. Päätettiin rakentaa kaupungista komea ja vetovoimainen. Rahat eivät kuitenkaan tahtoneet riittää kaikkeen, niinpä kaupungissa päätettiin kilpailuttaa mahdollisimman kustannustehokkaasti kaikki urakat ja tehtävät. Se johti siihen, että kaupungin urakat ja tehtävät menivät ulkopaikkakuntalaisille ja monikansallisille yhtiöille. Kaupungin verotulot vähenivät ja taas jouduttiin tekemään lisää säästöjä. Ikäihmisten hoivasta säästettiin, niin että kotipalvelutyöntekijät eivät ehtineet muuta kuin sanoa päivää ja näkemiin hoidettavilleen. Koulutaksien aikataulut oli suunniteltu niin tiukoiksi, että kuski ennätti vain murahtaa lapsille: turvavyöt kiinni ja ampaista pysäkiltä lähtöön kuin rallikuski. Pieni ekaluokkalainen sai istua taksin kyydissä kolme kilometriä mutkaisella tiellä, ennen kuin sai äherrettyä turvavyön kiinni. Invataksit kiireessään jättivät kyydittävänsä hissittömän talon rappukäytävään. Kaikilla oli kiire juosta etsimässä onnellisuutta, eikä kukaan huomannut lumeen juuttunutta pöytätuolilla kulkevaa vanhusta. Mitä enemmän kaupungin asukkaat ja sen johto tavoittelivat onnellisuutta, sitä onnettomampia asukkaat olivat. Junillakaan ei ollut aikaa pysähtyä kaupungissa ja linja-autot porhalsivat päätietä ohi pikkukylien pysäkkien. Tarvittiin paljon omia autoja ja paljon parkkipaikkoja.

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui. Eräs koulukiusattu pieni Leena katseli kun mummo, jolle kotihoidon kriteerien tiukentamisen jälkeen ei annettu kotiapua, kulki rollaattorilla raahaten ostoskassia kaupasta. Mummolla oli vaikeuksia ja ostokset putoilivat lumeen tuon tuostakin. Leena huomasi, että mummo tarvitsee apua ja auttoi mummon ja ostokset kotiinsa. Mummo tarjosi Leenalle kaakaota ja Leena kertoi murheensa mummolle. Siitä päivästä Leena ja mummo eivät enää olleet yksinäisiä ja surullisia vaan he olivat iloisia. Leenan koulukaverit tulivat kateellisiksi ja alkoivat vakoilla häntä saadakseen selville, miksi hän oli aina niin iloinen. Saatuaan asian selville, he lopettivat toisten kiusaamisen  ja alkoivat sen sijaan auttaa toisia, koska se teki ihmisen niin iloiseksi.

Tämä auttamisen ilo levisi aikuisiinkin, jopa kaupungin johtoon. Niinpä kaupunginjohtaja ja kaupunginhallituksen jäsenet alkoivat vapaaehtoisina kulkea ilahduttamassa vanhuksia tai yksinäisiä lapsia. Mistä heille riitti oikein aikaa tähän. No, he jättivät muutamat kehittämisstrategiapalaverit väliin ja kuuntelivat sen sijaan lapsia, mummoja ja vaareja. Heidän luonaan he oppivat monia sellaisia asioita, joista he eivät olleet kuulleetkaan kehittämisstrategiapalavereissa, mm. jo kauan sitten unohdetun ajatuksen: kaveria ei jätetä!

Tehtävien ja urakoiden kilpailuttaminen uudistettiin. Enää kriteereinä eivät olleet eurot ja kustannustehokkuus, vaan näyttö hyvästä ja ystävällisestä palvelusta sekä  työn kunnollisesta  loppuun suorittamisesta. Tehtävät ja urakat pilkottiin pieniin osiin ja niin oman kaupungin pienet yrittäjät saivat ne. Ne eivät nimittäin enää kiinnostaneet naapurikuntien yrittäjiä puhumattakaan veroparatiiseihin rahansa vievistä  monikansallisista suuryrityksistä. Äidit saivat halutessaan kotihoidon tukea ja työttömille ei tarvinnut maksaa korvauksia, vaan he pääsivät töihin. Kaupungin kassaan alkoi oikein virrata veroeuroja. Niinpä tuloksellisuusohjelman henkilöstömitoituksen kiristämisestä voitiin luopua ja sen sijaan luotiin hoitopaikkoihin lisää työpaikkoja. Se taas lisäsi onnellisuutta kaupungissa. Kaikki halukkaat ikäihmisetkin  saivat taas saunotuspalvelun.

Sanoma onnellisesta kaupungista kiiri kaikkialle Suomeen ja monet halusivat tulla töihin tai yrittäjäksi tähän onnellisten ihmisten kaupunkiin.  Monetkaan heistä eivät halunneet asettua asumaan hienoihin taloihin kaupungin keskustaan, vaan he halusivat punaisen tuvan ja perunamaan kaupungin pikkukylistä.
Homekouluista luovuttiin ja ammattiylpeyttä omaavat rakentajat rakensivat kyliin pieniä sieviä hirsikouluja, koska vanhat kyläkoulut oli myyty.

Koska kaupungin väkiluku jatkuvasti lisääntyi, olisi luullut, että kaupunkiin tulee kovasti liikenneongelmia ja että parkkipaikkoja tarvittaisiin lisää. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä hyväntuuliset, ystävälliset ja hauskat, kilpailutetut bussikuskit saivat suuren suosion. Kaikki halusivat käyttää julkisia kulkuneuvoja, sillä linja-autossa oli tunnelmaa. Kukaan ei halunnut istua yksin autossaan, sillä Putouksen ja facebookin voi jättää väliin, mutta ei rattoisaa bussimatkaa.

VR.kin joutui taipumaan painostuksen edessä. Ensinnäkin kaupunkiin tuli paljon ihmisiä junalla. Turisteja oikein virtasi katsomaan onnellista kaupunkia. Toiseksi junien kuljettajat ja konduktöörit uhkasivat mennä lakkoon, jos he eivät saisi pysähtyä onnellisessa kaupungissa ja tuntea sen lempeän tuulen edes hetken kasvoillaan.

No liikennelogistikko ja tuloksellisuusohjelman henkilöstömitoituksen kriteerien tiukennusta hoitava henkilö jäivät hetkeksi ilman työtä. Mutta heillekin löytyi uusi mielekäs tehtävä. Henkilöstömitoituksen tekijä sai työtä kaupungin ikäihmisten kotipalvelutyöntekijänä. Ensin hän kyllä yritti hoitaa tehtäväänsä aiemmin laatimiensa kriteerien mukaan. Mutta pian hän huomasi, että muut työntekijät, jotka asettivat etusijalle ihmisten palvelemisen, eikä laadittujen kriteerien noudattamista,  olivat onnellisempia ja suositumpia työtekijöitä. Niinpä hänkin alkoi ottaa mallia palveluhenkisistä, ystävällisistä työntekijöistä.

Liikennelogistikko taas sai työtä invataksin kuljettajana. Hän saikin käyttää lahjakkuuttaan ja organisointikykyjään heti ensimmäisessä tehtävässään. Hänen tuli viedä pyörätuolipotilas hissittömän talon kolmanteen kerrokseen. Hän sai parissa tunnissa potilaalle paikan mukavasta senioritalosta. Potilas olikin ollut jonossa kolme vuotta turhaan kaupungin aiemman kustannustehokkuuden aikana.

No tämähän on vain satua. Silti äitini sanoi, ettei ole niin pientä pilaa, ettei toinen puoli olisi totta. Oikeastaan minulla on unelma. Haluaisin muuttaa asuinkaupunkini sadun onnellisen kaupungin kaltaiseksi. Valitettavasti minulla ei ole haltijan taikasauvaa, millä muutoksen tekisin. Silti muistatko vielä, miten sadun kaupungin muutos sai alkunsa? Yksi pieni tyttö huomasi mummon avuntarpeen ja alkoi auttaa häntä. Voisiko todellisuudessa muutos alkaa siitä, että näemme ihmisen ja hänen avuntarpeensa? Voisimmeko alkaa pienistä muutoksista kohti onnellista kaupunkia?

Marja Hakamo
kuntavaaliehdokas (kd.)
Lammi

 

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.